Muotokuva valitsi minut
Piirtäminen on ollut aina vahva osa identiteettiäni. Lapsena piirsin tuntikausia itsekseni. Piirsin ja maalasin ihmisiä, koska ne kiinnostivat minua. Jossain vaiheessa opiskeluiden jälkeen piirtäminen kuitenkin jäi. Oli töitä ja harrastuksia, myöhemmin töitä ja perhe-elämää. Syvällä sisimmässäni tiesin, että minun tulisi löytää aikaa piirtämiselle.
Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampaa oli tarttua kynään. Olin kehittänyt itselleni järkyttävän epäonnistumisen pelon ja oli helpompaa olla piirtämättä kuin kohdata tuo pelko. Yhtenä päivänä tajusin, että pelko on turhaa, mitä sitten jos epäonnistun? Aina voi aloittaa alusta, eikä elämässä koskaan ole muutenkaan valmis. Päätin vain nauttia piirtämisestä, miettimättä lopputulosta. Välillä työt onnistuvat ja välillä ei. – Inhimillistä, eikö?
Tästä kaikki sai alkunsa.
Sattumaa
Aloin piirtämään uudestaan lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Vanhat välineeni olivat muuton jäljiltä ties missä. Aloitin piirtämällä tyttäreni tusseilla askartelupaperiin jossa oli sotkua kääntöpuolella. Joitakin parempia opiskeluaikaisia tusseja löytyi kaapista, mutta osa niistä oli jo kuivunut. Mietin mitä piirtäisin, selasin kuvia puhelimesta ja päätin piirtää 2-vuotiaan poikani. Siitä se sitten lähti, en mitenkään laskelmoidusti päättänyt aloittaa piirtämään muotokuvia. Piirsin vain kuvan, josta seurasi toinen ja aina vaan uusi, vähän sattumalta. Huvittavaa on se, etten aiemmin edes pitänyt tusseista ja sen vuoksi niitä harvemmin käytin. Tällä kertaa tykästyin tyttäreni tusseihin niin, että ostin niitä itsellenikin. Jäin kerralla koukkuun tussin jälkeen ja piirtämiseen.
Muotokuva luonnostellaan ensin lyijykynällä, sitten tuodaan väriä ja lopuksi vahvistetaan viivoja ohuella tussilla.
Armoton tekniikka
Muotokuvissa minua kiehtoo rosoisuus ja tietynlainen keskeneräisyys. On taito oppia lopettamaan ajoissa, ennen kuin työ menee tukkoon. Tussitekniikka on armoton, sitä ei voi kumittaa, jos viiva menee pieleen sen kanssa on elettävä tai sitten on aloitettava kokonaan alusta. Töihin tulee vääjäämättä pieniä “virheitä”, mutta ne ovat osa tekniikkaa. Esittävyys ei ole minulle tärkeintä, vaan henkilön olemuksen taltiointi. Katseessa pitää olla syvyyttä ja silmät ovat minulle aina se vaikein osuus. Piirtäminen on aivojen, silmien ja käden yhteistyötä. Oma tapani nähdä, vaikuttaa lopputulokseen. Piirroksella en hae toisintoa, vaan se on aina tulkinta.
Omakuva huonona ja hyvänä päivänä.
Omakuva
Piirsin omakuvan, josta sain palautetta että en näytä kuvan naiselta: olen niin surullisen ja ”vanhan” näköinen. Sitä piirtäessä olin aiemmin kinastellut tyttäreni kanssa ja aamu oli ollut tavallista kaoottisempi. Peilistä katsoi väsynyt Diana. Siinä hetkessä näin itseni kuvani kaltaisena. Omakuva ei ollut mielestäni epäonnistunut. Se todistaa vain, miten tunteet vaikuttavat näkemiseen ja tekemiseen. Prosessoin aamun turhautumistani piirtämisen kautta. Päätin lopulta kääntää surun iloksi ja tehdä itsestäni vielä hymyilevän kuvan.
Henkilökohtaista
Piirtäminen on minulle todella henkilökohtaista, oli aikamoinen kynnys laittaa niitä julki. Löydän töistäni virheitä, joita muut eivät näe. Opettelen armollisuutta itseäni kohtaan. Yritän nauttia matkasta, muulla ei oikeastaan ole väliä.
– Diana
Kirjoittajasta
